Suohirviö

Heip.

Tätä ei ole helppo kirjoittaa, uskokaa huviksenne. Jos et usko sanaakaan tai puoleenkaan, mitä kirjoitan tänne, pyydän: en kaipaa neuvoja pudottaa painoa, en neuvoja vitamiineihin tai tahdonvoimaan. Sairaus ei häviä tahtomalla, se ei koskaan katoa, mutta joskus se antaa mun hengittää. Kiitän ymmärryksestä. Mä arvostan jokaista tukijaa, sillä tän kirjoittaminen on kuin avaisi vanhoja haavoja veitsellä auki. Nytkin tekisi mieli pyyhkiä koko teksti huitsin kuuseen, käpertyä nurkkaan ja teeskennellä, että mulla on kaikki hyvin.

Kuten facebookin puolella on lukenut, niin mulla on kriisi. Masennuspuoleni koittaa vakuuttaa mulle, että se on oikeassa. Painoni suhteen. Että painan liikaa ja mun pitäisi laihduttaa. Mun postiviivinen puoleni sen sijaan väittää vastaan, että kelpaan näin. Etten olekaan se kuvottava, liian painava suohirviö. Että olen arvokas, kaunis ihminen painostani huolimatta. Yritän kovasti uskoa positiivisen puoleni sanomaan, mutta masennus puskee läpi. Se on raskasta, tahtojen taistelua mun pääni sisällä. On hetkiä, kun uskon masennukseni olevan oikeassa ja on hetkiä, kun uskon sen olevan väärässä. Niin väärässä!

Kriisini liittyy painoon, siitä kommentoimiseen ja syömiseen. Joten, jos sulla on ollut ongelmia niiden kanssa, niin toivon että tunnet omat rajasi.

Jos teksti laukaisee sulla epätoivottuja asioita, niin älä syytä siitä minua. KIITOS.

***

Mä vihaan mun painolukemaa. Oon 160cm pitkä ja paino alkaa kutosella… jokseenkin hävettää. Helppoa olisi sanoa, että ”laihduta, syö vähemmän, liiku enemmän, jätä herkut pois”. Olisipa se niin helppoa. Musta tuntuu, että mun pitääkin laihduttaa – muiden sanomisten perusteella. Useinkin tuntuu, että ansaitsen kuulla epäimartelevia sanoja mun painosta. Synkkinä hetkinä uskon ansaitsevani ilkeät kommentit. Tällöin saatan hetkittäin toivoa kuihtuvani pois, jotta kenenkään ei tarvitse katsoa suohirviötä enää hetkeäkään. Silti tiedostan, että ne ajatukset johtuvat mun pääni synkästä puolesta. Tiedän jopa synkkänä hetkenä, että se paha olo menee ohi. Että se olo ei kestä kauaa. Sen olon muuttuessa hyväksi, hengittäminen on helpompaa ja ajatukset selkeämpiä. Tajuan, että vaikka mä muistuttaisinkin suohirviötä, mulla on ympärillä ihmisiä jotka rakastaa ja välittää musta juuri minuna. En mä oikeasti, en aidosti tahdo kuihtua pois.

Koen useinkin, että mun pitäisi pudottaa painoa. Monesti kuulee, että moinen saavutetaan liikunnalla, vähemmällä syömisellä ja herkuttomuudella. Mutta, kun mä en syö edes kunnolla. Miten mulla riittäis energiaa liikkua, kun syön huonosti? Joku muu sanoisi mun keksivän tekosyitä liikkumattomuudelle, vaikka tämä on totuus. Mä tiedostan itsekin syöväni huonommin kuin vaikkapa kuukausi sitten. Järki sanoo, että mun pitäisi syödä enemmän, säännöllisesti ja terveellisesti. Mieli kuitenkin inttää vastaan, sillä koen syyllisyyttä syömisestä. Joten sinällään herkuttomuus tuskin ongelma, pienestä kakkupalastakin kun tulee koko päivän jatkuva syyllisyys ja itsensä mollaaminen. Kuinka varmana lihon, kun syön palan kakkua. Että, jos syön herkkuja niin takuulla paisun kuin pullataikina.

Kuulostaa varmana tekosyyltä olla liikkumatta, eikö? Niin mäki ajattelin ennen kuin myönsin asian alkavan muistuttaa ongelmaa. Tätäkin kirjoittaessa klo on 17.06 ja olen syönyt yhen palan leipää, siinä päällä siivu juustoa ja kurkkua, juonut pari kuppia kahvia maidolla ja parilla palalla sokeria. Hävettävän pieni määrä. Olo ei ole kehuttava, on nälkä. En tällä syömismäärällä jaksa liikkua, tiedostan itsekin. En vain tajua millä kikkakolmosella saan syömissyyllisyyden pois, jotta voisin jälleen nauttia syömisestä. Tämä ei ole ensimmäinen kertani saman ongelman ympärillä. Oon elänyt aiemmin pelkällä leivällä, kahvilla ja vedellä. Se tie oli rankka ja tästä on aikaa puolisen vuotta, kun sen selätin. En todellakaan tahdo sinne takaisin, mutta huomaan kuitenkin luisuvani siihen suuntaan. Koen samaa syyllisyyttä kuin taannoin syömättömyyskierteessä. Erona on se, että silloin koin vain huonoa oloa ja nyt on ihan nälkäkin.

Syömisen jälkeen mieli kehottaa lähtemään lenkille, juoksemaan vaikka tiedän, että näillä helteillä se on tappavaa. Mulla kun on kaiken päälle vielä johtoratavikainen sydän, niin nämä helteet rasittaa sitä muutenkin. Enkä illalla fyysisesti jaksa lenkkeillä. Tiedän, kuulostan kai liikuntaa vieroksuvalta. En ole, en vain jaksa. En tosin tiedä jaksaisinko henkisestikään lähteä juoksemaan. Näinä hetkinä koen itseni luuseriksi. Vaikka olen vain mieleltäni sairas ihminen, joka luisuu takaisin huonoihin tapoihin. Joku Einstein sanoisi, että pitää syödä terveellisesti, niin ei tule pahaa oloa. Yepp, onhan sekin vaihtoehto. Mulla ei vain ole energiaa alkaa miettimään, mikä muu kuin salaatti on terveellistä. Enkä henkilökohtaisesti usko, että salaatti pitää nälkää kunnolla loitolla, jos sen tekee väärin tai hätäisesti.

Kokeilin myöskin ladata ruokapäiväkirjan. Kokeilin sitä, laitoin lähtöpainoksi 65kg. Ja että haluan pudottaa viisi kiloa. Sovelluksen antaman laskurin mukaan marraskuussa tietyillä kaloreilla painaisin sen 60kg. No, täytin sitä pari päivää ja tajusin sovelluksen lisäävän mun ahdistusta kiloista. En poistanut sovellusta vielä, annan sille mahdollisuuden kunhan pääsen kriisistäni yli. Onnekseni koko sovellus on vain tabletillani eikä puhelimessa. Joten ei tule kytättyä sitä ollessani muualla kuin kotosalla.

Näytän tässä tyytyväiseltä ja olenkin. Kuvasta katsoo sopusuhtainen nuori nainen eikä kamala, lihava suohirviö

 

MIKSI?

Mä väitän, että ne lukuisat vitsit liittyen  mun syömiseen, kokoon tai painoon on osatekijä tässä. Oon kuullut mm. että lihon 10kg pelkästä kakun syömisestä, kuinka lattia hajoaa alta jos hyppään tai että syömällä housukoko vain kasvaa. Housuja nostaessa on mietitty ääneen, että kyykistymällä ne ratkeaa tai että tartten rasvaa, jotta saan mekon päälleni.Jopa lääkäri on kysynyt multa, olenko raskaana, kun vein hyvin raskaana olevan ystäväni äitiyspolille. Tiedän, sanojien mielestä vitsi on ollut hauska ja sille on naurettu. Jopa minä oon nauranut ja sanonut takaisin vastaavaa. Silti ne sattuu, silti ne tuntuu pahalta. Tunnen itseni lihavaksi, asiasta on tullut mulle kipupiste. Ennen oon nauranut vitseille, sanonut takaisin ja unohtanut asian. Ei enää. Nyt tuntuu pahalta, jos vitsaillaan housukoon olevan 48. Vaikka oon kokoa 40.

Olen kyllästynyt typeriin painovitseihin tai kommentteihin, että oon paisunut, että vyötärö on isompi kuin vaikkapa kaksi vuotta sitten. Tiedän sen itsekin, mulla on kotona kokovartalopeili. En myöskään halua, että mun paino  on yleinen puheenaihe. Se ei ole aihe, josta on OK tehdä pilaa tai kertoa vitsejä. Tiedän sen, että ensi kerralla sanon takaisin. Tehköön se musta huumorintajuttoman tai ei, mä en kuuntele tätä enää. En jaksa olla naurunaihe. Tehköön pilaa paremmasta aiheesta, ei mistään henkilökohtaisesta joka sattuu ja vaikuttaa minäkuvaan.

Toivottavasti luit tänne asti, toivon että ensi kerralla on kivempaa kirjoitettavaa 🙂

~ Hilda

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s