Mielenterveyspäivä 10.10.20

Mielenterveys on aina ollut lähellä mun sydäntä.Miksikö? Koska jokainen ansaitsee tulla kuulluksi. Myös me mielenterveyspotilaat. Se sana on joskus pelottanut mua. Joskus vielä pelkäsin, että masentuisin (tättärää, tässä ollaan) ja luulin sen olevan pahinta, mitä mulle voisi tapahtua. Olinhan räpiköinyt 9 vuotta koulukiusaamisen ilmapiirissä ja sieltä jatkanut suoraan kymppiluokalle, jossa mua meinattiin alkaa syrjimään. Amiksessa vetäydyin syrjään, ettei kukaan vahingossakaan särje mua lisää. Tein tehtävät tunnollisesti, sain parhaita arvosanoja tietyissä aineissa ja toiset vedin rimaa hipoen. Mutta valmistuin hyvillä ja keskinkertaisilla arvosanoilla, mutta mä valmistuin. Ja se ei ole automaatio ihmiseltä, joka pelkäsi mennä kouluun.

Eli oon koulukiusattu lapsi ja nuori. Joka ikinen koulupäivä sain kuulla olevani epäkelpo ja tähän kelpaa kaikki haukkumasanat, mitä kuusivuotiaalle voidaan sanoa. Mä uskoin niitä. Olinhan ruma ja tyhmä, joka vitosella oli myös silmälasipäinen kammotus. Jäin porukan ulkopuolelle, tietenkin – olinhan epäkelvollinen ihmislapsi. Kiusaaminen oli henkistä, mua ei siis koskaan lyöty. En tosin muista, piiloteltiinko mun kenkiä tai takkia. Kolmosluokalla aloitin jääkiekon, mikä oli outoa. Mä pelkäsin, että mua taas pilkattaisiin tai syrjittäisiin – ei. Olin samanarvoinen ja olin lätkässä jopa hyvä. Joukkue oli jonkinsortin pelastus.

Yläasteella mun pahin kiusaaja tuli mun kanssa samalle luokalle. Sain onneksi koulusta ensimmäisiä kavereita, joista yksi on tallella. Olin se ujo, hiljainen ja henkisesti lyöty tyttö. En uskaltanu sanoa kellekään mitään. En edes kiusaajille vastaan. Mut valittiin aina viimeiseksi joukkueeseen tai ryhmään. Kukaan ei halunnu mua ryhmään tai joukkueeseen, olinhan se surkimus. En kelvannut. Näihin aikoihin mua huudeltiin laudaksi. Not very nice. Yläasteelta menin ammattikoulun sijaan kymppiluokalle korottaa numeroita ja hitto vie, mä tein sen. Mua meinattiin alkaa syrjimään, mutta se loppui lyhyeen kun sainkin kaverin, ystävän.

Amiksessa mä itse vetäydyin syrjään, koska en halunnut että mua särjetään lisää. No, tein sen itse valikoimalla vääränlaisia ihmisiä mun elämään. En vain tajunnut sitä tuolloin – luotin sokeasti, vaikka merkit oli ilmassa. Olin typerä, mutta onnekseni mun turvaverkko otti musta kiinni, kun itse kaaduin.

Mä vähän luulen, että mun epäilty bipo on oireillut myös teininä. Tein nimittäin kahden kuukauden opinnäytetyön viidessä päivässä, vähillä yöunilla ja sain korkeimman arvosanan. En tosiaan tuolloin 17-vuotiaana nukkunut ja terveen järjen mukaan tuon ikäinen ei hillu normaalisti 3 tunnin yöunilla. Uumoilen, että mun tapa purkaa asoita paperille on säästänyt mut vaikealta masennukselta. Mitenkään varma en oo, kun en ole lääkäri, mutta tää on aavistus. Että kirjoittamalla ja piirtämällä, oon paennut toiseen maailmaan siksi kun koulussa elämä oli niin paskaa.

Mä tiedän, että porukasta pois jättäminen on ollut mun mielenterveyden pahin kompastus. Siis oikeasti. Oon tunkenut ne johonkin synkkään koloon, ja vuosia tapahtuneen jälkeen mä itkien kirjoitin tarinan. Mun pöytälaatikkoon. Viimeksi, kun sitä luin joskus nelisen vuotta sitten – mä pillitin kuin pieni lapsi. Mä selvisin koulukiusaamisesta kirjoittamalla niistä vuosista tallelokeroon. Muistan kyllä ne vihan tunteet, mutta en uskaltanut näyttää niitä koulussa. Sen sijaan piirsin ja kirjoitin – ja siksi olin aina se luokan outolintu.

Varsinaisesti mun mielenterveys romahti, kun olin jo reilu kaksikymmentä. Olin jo muuttanut omaan kämppään ja hain töitä. Tein hitto vie toista sataa hakemusta, vastattiin eioo tai etten kelpaa, koska ei oo kokemusta. Hain töitä jokaisesta päiväkodista, mihin vain olisin päässyt kulkemaan. Ja jonain hetkenä en jaksanutkaan nousta sängystä. Kaikki kaatui päälle. Mut raahattiin liki väkisin lääkäriin, koska en nukkunut enkä syönyt. Diagnoosiksi lätkäistiin lievä masennus (nykyään siis diagnoosina on keskivaikea masennus, ahdistus- ja paniikkihäiriö sekä sosiaalisten tilanteiden pelko). Tilanne oli mun silmissä absurdi. Mä halusin vain nukkua ja sain käsiini masenuslääkkeen sekä lähetteen nuorisopsykalle.

Loppu onkin jo tiedossa; elämä alkoi rullata ihme kyllä, takapakkeja tuli, mutta en luovuttanut. Tukiverkko otti musta kiinni. Se on kuitenkin varma, etten koskaan kadu sitä, kun otin koiran ollessani heikoimmillani. Sitä en tule koskaan katumaan, mun elämän paras päätös. Raskainta ollut kyseisen koiran lopetus yli vuosi sitten. Toisiksi paras päätös oli muuttaa kaupungin homeasunnosta isompaan, valoisampaan ja halvempaan asuntoon.

Tätä nykyä 13.10.20 mä huomaan selvinneeni paljosta. Ja että elämällä on ihme kyllä, mulle tarjottavana jotain hyvääkin.

~ Hilda

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s