Näkymätön

Just nyt tuntuukin siltä, että aikuisuus on keitto ja mä oon haarukka.

Ihan oikeasti, nyt tuntuu harvinaisen pahalta. Just nyt mua ei lohduta, että muillakin syksy on vaikeeta aikaa. Mikä on harmi ja kurja juttu, sillä vertaistukihan on hyvä juttu. On vain olo, että ei tää olo mihinkään muutu. Tiedetään, tarttis saada aikaa omahoitajalle. Mulla piti olla kaks päivää sitten aika, mutta se peruttiin ja uusi aika tulee toivottavasti viikon sisällä. Mä todellakin tarvin sitä! Saan aikaan hyvin huonosti asioita ja viime maanantaina avotyöpaikalla neljä tuntia tuntui älyttömän pitkältä ajalta. Viime viikolla muutenkin piti mennä harjoittelee bussilla kulkua, mutta eihän siitä tullut mitään. Voimat oli finaalissa ja kädet kipeinä rokotuksista, joten käytiin kävelyllä.

Nyt sitte pelkään onnistuuko tulevanakaan keskiviikkona bussilla kulku…. Ja jos joku ei tiennyt tai muista, niin mä ahdistun julkisilla kulkiessa. Siksi kuljen liki aina autolla, koska se on kivaa. Epäilen julkisten kulkuvälineiden ahdistuksen johtuvan kontrollista ja koulukiusaamisesta. Mua ei siis yläasteaikana melkein ikinä päästetty istumaan, ujona en uskaltanu pyytääkään päästä istumaan ja bussijonoissa olin liki aina viimeinen, joten seisoin 16 kilometriä bussin käytävillä ja jouduin naurunalaiseksi. Eniten maailmassa pelkään juuri sitä tunnetta: että mä mokaan ja mulle nauretaan, mä en mokaa ja mulle nauretaan silti. Onko siis ihme, että mieluiten ajan mun kaksipaikkaisella pikkuautolla eikä kukaan naura mulle bussissa? No ei.

Musta on viime aikoina tuntunut muutenkin henkisesti heikolta. Tiedostan, että oon masentunut eikä lievä ole oikea sana kuvaamaan sitä. Kaamos tekee mulle tätä, on tehnyt pitkän aikaa ja pelkään eniten tässä olotilassa sitä, että tää pahenee. Ettei tää olo hellitä aikoihin. Surullista tästä tekee se, että on päiviä kun jaksan ottaa perheenjäsenten koiria hoitoon (yksi kerrallaan tietysti). Niinä päivinä jaksan haaveilla omasta karvakaverista. Mutta sitten tajuntaani iskostuu se, että mitä jos mulla oiskin koira enkä kykenisikään huolehtimaan siitä sen ansaitsemalla tavalla? Että jos en pääsisikään sieltä sängystä ylös? Mitä mä sitten teen? Toki on tukiverkko olemassa, mutta jos kukaan ei pystyisikään auttamaan… Tai entä jos muutankin joskus eri paikkakunnalle. Kuka mua siellä auttaa?

Ihan oikeasti, mä oon henkisesti uupunut. Huomenna pitäis jaksaa kysyä hoitajan aikaa. Mä todella tarvitsen sen ajan. Nytkin tekisi mieli vaan itkeä. Tiedän, pitäisi olla nukkumassa mutta minkäs teet, kun unimasa on unohtanut mun osoitteen. Taas. Vaihteeksi.

Eniveis, hyvää alkavaa viikkoa. ~ Hilda

3 vastausta artikkeliin “Näkymätön

  1. Ihan kun oisin omin pikku sormikkain näpytellyt tän tekstin! Tai ainakin kuvaat masennustas just samalla tavalla, ku miltä musta tuntuu. Kärsin itekkin kaamosmasennuksesta bipon lisäksi ja inhoon tätä helvetin pimeyttä. Talvi on min lemppari vuodenaika mut tarkotan sellasta -10 astetta pakkasta, hanki maassa ja kuuraa oksilla- keliä, en tätä harmaata kuraveden väristä pimeyttä ja kakkaa.

    Mulla on ollu masennusta jostain ainakin 13-vuotiaasta saakka ja koira-asian kanssa haluan tarjota sulle rohkaisun sanaa! Sain ekan koirani 10-vuotiaana ja toki se päävastuu oli min vanhemmilla, mut ängstisenä teininäkin tulin aina kerran päivässä käyttämään oman koirani lenkillä. Riki oli mulla 11 ihanaa vuotta ja sen kuoleman jälkeen en ajatellu ottavani enää koiraa, koska menettämisen tuska oli niin kova.
    2016 mulla tapahtui elämässä niin kamala käänne, että en uskonu selviäväni. Rakastamani ihminen kuoli täysin yllättäen ja seilasin väliä kaman kiskomisesta totaaliseen masennukseen ja apatiaan. Aika toimi haavojen voitelijana tässäkin asiassa ja jonkinnäköinen ote elämään säilyi.
    Vuonna 2017 sain hypomaanisen päähänpiston! Halusin koiran! Ja alle kuukaudessa mulla oli koiranpentu kainalossa. Elvi toimi mulla paremmin ku ykskään antideppressantti. Yhtäkkiä olikin vastuussa jostain muusta kun itsestään. Olin yli 9 kuukautta täysin selvinpäin ja min masennus helpotti niin paljon, että jopa min pikkuveli totes, että jos ois tienny miten paljon koira min elämään vaikuttaa, se olis hommannut mulle sellasen itse! 😀 Ja nyt mulla on niitä kaksi!

    Mulla on min koirista ikäänkuin yhteishuoltajuus min iskän kanssa, eli mulla on kyllä tukiverkon tuoma turva vahvasti läsnä, enkä halua missään nimessä kannustaa sua ottamaan koiraa vakavasti masentuneena. Mulla esimerkiksi kärsii toinen koirista sisäsiisteys ongelmien kanssa, koska mulla oli paha masennusjakso sen pentuaikana. Eli ei nää karvakamutkaan mitään ihmelääkkeitä ole…

    Mut älä luovu täysin toivosta sen suhteen, että sullakin tulee vielä joskus olemaan se ihan ikioma karvakaveri! 🙂 Suosittelen vaan valkkaamaan itselleen sopivan rodun, ettei nyt ihan ensimmäisenä lähde hommaamaan mitään 20 kilometrin lenkin päivittäin tarvitsevaa otusta masennuksen tilalle 😀

    Tulipas hurjan pitkä kommentti… Toivottavasti jaksat lukea 😀 Tsemppiä bussilla matkustamiseen ja arkeen muutenkin :)<3

    Liked by 1 henkilö

    1. Ihana sinä ❤ Mä en ole hommaamassa mitään 20km lenkkejä tarvitsevaa koiraa, koska tiedän etten kykene 🙂 Juu, ei ne ihmelääkkeitä olekaan, itsehän hankin koiran masentuneena, mutta mulla olikin turvaverkko takana. Paljon tsemppiä sullekin!!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s