Eräässä laulussakin sanotaan, että hengitä. Sen kipaleen voi kuunnella tästä linkistä.

Nyt jos koskaan, mä tarvisin varmistuksen että elämä menee vielä hyvin. Että vaikka nyt on kuinka paskaa, niin jonain päivänä elämä voittaa. Just nyt mä pelkään huolella, että mun elämä murenee kohta. Mua ahdistaa moinen ajatus, mutta en mahda sille mitään. Ahdistus on musta möykky, joka vaan laajenee ja laajenee. Kaiken tän myllerryksen keskellä mua myös vituttaa ja on olo, että tämä ei vittu vaan ole todellista. Että mä kuvittelen vaan koko paskan päässäni. Valitettavasti unet on myös huonontuneet, pari edellistä yötä on mennyt tosi huonoilla unilla.

Menisipä elämä niin, että voisi hengittää sisään hyvää ilmaa ja puhaltaa ulos kaiken hevonpaskan. Mutta ei se mene niin. Harmi. Nyt kirjoittaessa… ennen olisin voinut rauhoittua kirjoittamalla, mutta nyt se tuntuu vaan lietsovan ahdistusa ja pelkoa. Lähinnä siksi, koska kirjoittaa kaiken sen hevonpaskan ulos. En kuitenkaan henkilokohtaisista syistä kerro koko syytä, mutta voin kertoa mun tuntemuksista.

Tunteita tulee ja niitä menee. Mä en vaan osaa antaa lupaa tietyille tunteille, että on OK jos piipahtavat ajoittain käymään. Mä inhoan tätä piirrettä, mutta mä en osaa nykyään suuttua kunnolla. Aikuisuuden kynnyksellä suutahdin aika heikosti, mutta kun suutuin, niin sen kyllä huomasi muutkin. Monesti saatoin varoitella, että ”lopeta, suutun kohta” ja kun mua ei uskottu, niin kilahdin ja minusta tehtiin pahis. Tätä kävi mm. parissakin parisuhteessa, jotka nyt muutenkin olivat täyttä paskaa. Ei siitä enempää, jatketaan vihalla. Tää on siis mun heikko kohta nykyään. Mä en osaa enää kilahtaa kellekään, en oo kunnolla suuttunut aikoihin. Ikäänkuin ”kerään” sitä vihaa, mutta en osaa purkaa terveellä tavalla. Joskus purin kiukun tai ahdistuksen älyvapaaseen lenkkeilyyn, jota jaksoin korkeintaan kaksi viikkoa. Juoksin siis veren maku suussa. Enää mulla ei ole keinoja purkaa vihaa, ja samalla pelkään että mä romahdan joskus kaiken sen kiukun alle. Ahdistuksen alle sen sijaan oon romahtanut useasti, mutta onneksi kykenen vielä itkemään.

Hengitä, hengitä. Elämä on tässä.

~ Hilda