Kuten jotkut huomasivat varmaankin, edellinen postinki jäi puolitiehen. Päätin silti julkaista sen, koska hei – näin mun aivot vaan toimii. Ja mä elän näiden aivojen kanssa, haha 😀

Maaliskuussa 2020 julkaisin tämän kuvan (luullakseni aiemminkin), ja tuo teksti pitäisi naulata mun otsalohkoon kiinni! Ihan totta, koska edelleen on päiviä ja viikkoja, kun sulloudun hiukan liian suureen mustaan huppariin ja farkkuihin. Miksikö? Etten kuulisi kenenkään sanovan ”sulla on iso maha”, ”varo ettet liho enempää” yms. Suurin osa on tahattomasti letkautettuja, mutta muistutteluista huolimatta kuulen niitä. Vaikka sanon, että tuntuu pahalta kuulla niitä – jonkin aikaa ovat hiljaa, mutta sitten ne alkaa taas. Se on mulle tarpeeksi arka paikka muutenkin. MUTTA on mulla niitäkin päiviä, kun pistän sen kellohameen päälle ja vähät välitän kuulla lihomisjuttuja. Silti oon sitä mieltä, että kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida kenenkään painoa. PISTE.

Kuluneella vuodella on ollut mulle monta oppituntia. Isossa osassa on ollut lupa itkeä, vaikkakin muiden nähden itkeminen on edelleen noloa mun risaisen pään mielestä. Omien ystävien ja perheenjäsenten nähden en juurikaan ole itkenyt viime aikoina, koska ei vain pysty. Kyseessä ei oo minkään lääkkeen sivuvaikutus, koska mulla ei oo vaihdettu niitä. Nauraminen ja hymy sen sijaan on mulle luonnollista, joten niitäkin hetkiä on vuodessa riittänyt. Luonnollisesti. Kuitenkin myös ne negatiiviset tunteet, kuten ahdistus ja pelko ovat niittäneet mainetta mun pään sisäisinä julkimoina. Ovat siis olleet paljon mukana elämässä. Joskin pelot ovat olleet osittain aiheellisia, osin ei. Ahdistus on elänyt viime ajat liki iilimadon lailla mun päässä, nekin tuntemukset menevät kausittain.

Kävin keväällä jännittäjäryhmän puoliksi livenä, puoliksi Discord-alustaa käyttäen. Tärkein työkalu mulle oli huomata, että puhelinsoitto saa ollakin kuumottavaa, mutta maailma ei kaadu siihen. Mä nimittäin kammoan virallisia soittoja, mutta oon opetellut siihen. Oon mm. puhunut avotyön ohjaajan, avotyöpaikan ja sosiaaliohjaajan kanssa. Edelleen on työtä edessä, mutta edistyn hiljalleen. Hain myös ahdistuksenhallinta-kurssille, mutta en päässyt siihen. Sen sijaan päädyin nuorten aikuisten hyvinvointi- ryhmään, jossa käsiteltiin mm. masennusta ja tunteita. En tiedä vielä, mitä hyvinvointi- ryhmästä jäi käteen muuta kuin, että hankalassa tilanteessa voin marssia Ohjaamoon ja kysyä apua.

Kuitenkin marssin hyvillä mielin kohti uutta vuotta. Ei, mun haasteet ei katoa taikaiskusta, kun vuosi vaihtuu. Ehei, ne on ja pysyy, mutta voin opetella uusia keinoja elää näiden kanssa ja kenties jopa helpottaa omaa elämää. Tärkeää oisi oppia, että mun hyvinvointi on tärkeää, ei pelkästään muiden. Oon oppinut sitä hiukan, mutta liki joka kerta kun kieltäydyn lastenvahdin keikasta, niin iskee olo ”oisko pitäny suostua?”. Ei olisi. Myös mä olen tärkeä ihminen mulle (voi kun sen muistaisi useamminkin).

Kieltäydyn olemasta haamu, joka unohtaa elää itse.

Näillä ajatuksilla kohti vuotta 2021 !!

~ Hilda