Pilvilinnojen rakentelua

Eli puhutaanko aiheesta unelmat, pilvilinnat, haaveet jne… ? Nämä haaveet ei oo missään järjestyksessä, sillä en millään voi muistaa 20 vuotta taaemmas kaikkea.

Pienenä pirpanan ikäisenä tahdoin olla poliisi. Sinänsä sydämellistä, että vahvasti koulukiusattu tyttö tahtoi olla poliisi. Olin se pieni lettipää, joka valittiin aina viimosena joukkueeseen. Jopa silloin, kun kolmosluokalta kuudenteen pelasin jääkiekkoa – silti en muiden mielestä osannut. Mikä oli aivan typerää. Jossain kohtaa tahdoin sittenkin olla julkimo, sellainen jokaisen pikkutytön unelma. Laulaja vaikka viidennen luokan karaokessa mulle naurettiin, edes opettaja ei kehunut mua. (En ainakaan muista.) Tahdoin myös jossain kohdin olla malli. Ihan semmoinen, kuin lehtien kansissa keikistelevät naiset näyttivät. Myös hevosiin liittyvät ammatit kahlattiin päässä läpi. Halusin olla kaikkien ihailema jockey vaikka tosiasiassa en osannut edes ratsastaa tuohon aikaan. En muista pelkäsinkö hevosia. Mutta yläasteella en voinut nostaa kaviotakaan ilman jäätävää kipua selässä. Silloin viihdyin kyllä hevosten selässä muuten, mutta kavioiden hoito tuotti aina kipua.

Ja kuten voinee arvata, pahasti koulukiusattuna tahdoin kostaa kiusaajilleni, joita oli siis enemmän kuin yksi. Kertoo paljonkin, kun sanon, että mulla oli korkeintaan kolme kaveria, kun taas 30 muuta oli mua vastaan. 😦 Ja nämäkin kaverit tulivat vasta nelosluokalla, mutta vitosluokalla olinkin jälleen yksin. Kuten kerroin, halusin kostaa kiusaajilleni ja piirtelin siihen liittyviä kuvia, joista jouduin muistaakseni vaikeuksiin. Sen lisäksi kirjoitin kostotarinoita, joista en muista mitään. Tästä aasinsiltana mun yhteen unelmaan, joka on ja elää yhä. Kirjailija. Se liekki on sytytetty siitä asti, kun opin kirjoittamaan ja oon muistaakseni aina kirjoittanut jotain. Mullahan on vasta 100kpl runoja ja liuta keskeneräisiä tarinoita, sillä en kykene kirjoittamaan yhtä tarinaa pitkäjänteisesti.

Vaikka kuljen pää pilvissä ja haaveilen sekä pelkään aivan liikaa, uskon että jonain päivänä mä julkaisen jotain. Ja oon kuullu monesti, kuinka monet osaa kuvitella mut boheemina taiteilijana. Hehe 😀 Olenhan mä jonkinsortin raapustelija, ujo pöytälaatikkokirjailija, jolla on musta huumorintaju sekä roppakaupalla mielikuvitusta! 😀 Kirjoittamistaito sekä runoilu on auttanut mua käsittelemään vaikeitakin asioita. Oon kirjoittanut enkeli ja demoni– vastakkainasettelun runoja, mikä on mulle aikanaan ollut keino purkaa pahaa oloani. Tässä asettelussa minä oon se rikkosiipinen enkeli ja paha olo on demoni. Huonon parisuhteenkin jälkimainingeissa oon kirjoittanut, kuinka en siedä enää samaa kohtelua, kirjoittanut avaimen heittämisestä järveen ja miten en päästä enää ketään lähelleni pystyttämällä muurit yms. Kun taas ihastuneena oon uskonut, miten tämä tietty ihminen mut korjaa, kunnes huomannu että ei se mennytkään niin. Näiden tilanteiden läpikäymisessä kirjoittaminen on toiminut hyvänä väylänä. Runoja oon tosiaan kirjoittanut ja kaikki säästänyt, sillä runoista näkee myös mun kehittymisen kirjoittajana. Kirjoittaminen on toiminut mulla myös itseluottamusta kohottavana asiana. Tiedän olevani tässä hyvä, en mikään sysipaska enkä täydellinen (sillä kukaan ei ole).

Se, missä en ole hyvä mutta haaveilen olevani (ja tiedän, haaveilu ei auta) on liikunta. Oon junnnuna pelannuuut neljä vuotta jääkiekkoa, että pohja on hyvä mutta sairastuminen muutti kuviot täysin häränpyllylleen. Ja se pirun liikuntakärpänen on purrut mua joka kevät viimeisen kolmen vuoden ajan, mutta tänä vuonna jätti purematta. Yleensä se into pysyy vain kaksi viikkoa ja sitten se häviää…. Yksikin vuosi ostin liikuntavaatteet pureman takia, mut oon lihonut aivan liikaa eikä ne enää mahdu mulle. Häpesin itteäni tankotanssin starttitunnilla, koska muut oli luikeroita ja sit minä siellä. Toki mä pysyin paksujen reisieni avulla istumassa tangolla, mutta en oo varma onko mun juttu se kuitenkaan.

Kaikkien mun sairauksien päälle haaveilen rescue- tai kodinvaihtajakoirasta. Kissat on ihan söpöjä, mut njääh. Pääasia kodinvaihtajalla on se, ettei ole pentu. Ja pari muutakin kriteeriä löytyy, minkä ymmärtää sillä mä asun kuitenkin kerrostalossa, joten mikää haukkuherkkä ei tuu kysymykseenkään. Sitä paitsi, koska mä näen muitakin koiria, lapsia ja aikuisia ihmisiä, niiden kanssa on tultava toimeen tai yhteiselosta ei tuu mitään. Karu fakta, että en enää tahdo 10-vuotiasta, sillä kolme vuotta yhteistä aikaa on sydäntä särkevän vähän.

Mukavaa loppuviikkoa!

~ Hilda

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s