Vihdoin.

Hitto vie, vihdoin mä löysin koiran. Ja vieläpä täydellisen yksilön. Kiitos siitä heille, ketkä luottivat oman rakkaan koiransa mun huomaan.

Niin monet ahdistuksen tunteet ja kohtaukset on koettu. Niin monta iltaa olen itkenyt surusta, että en löydä mun puuttuvaa palaa. Pala kurkussa petyin ihmisiin aina vaan uusiksi ja uusiksi, otin yhteyttä ja aina ei tullut edes vastauksia. Mut hylättiin hyvänä kotiehdokkaana mun asumismuodon takia. Kerrostalo lienee kirosana monelle koiraa luovuttavalle. Etsin rescue-yhdistyksistäkin, mutta mikään ei klikannut kuten edesmennyt Veeti ilmoituksella. Nostin ja nostin uusiksi ilmoituksiani, kunnes nettimarkkina tuotti tulosta.

Mä sain todella pitkän tekstin koirasta, jolle ei riitä tarpeeksi aikaa. Vastasin ja sovittiin tapaaminen noin viikon päähän ekasta viestistä. Lähdin veljen kanssa, koska en tiennyt mitä olisi vastassa. Paikan päällä paikalle jolkotteli irlanninsusikoiraa muistuttava ihanuus. Ihastuin heti, mut toki käytiin lenkillä ja vaihdettiin sanoja, millainen koti ois paras ja millainen koti on tarjolla. Tunnin verran puhuttiin koirasta, mitä kokemusta mulla on ja tärkein: missään vaiheessa eivät kysyneet oonko töissä vai työttömänä. Eniten heitä kiinnosti, onko mulla aikaa koiralle. Mulla on nimenomaan aikaa.

Tarjouduin maksamaan rokotukset itse, koska ne olivat myöhässä. Sain koiran samana päivänä mukaani. Kaikki kupit ja harjat yms. Ajomatka 140km kotiin sujui yllättävän hyvin vaikka koira meinasi koko ajan änkeä etupenkille. Mutta uskoi kun sanottiin ei.

Mitäpä nyt? Tuosta on aikaa vasta kaksi viikkoa ja tuntuu joka päivä siltä, että Riku on mun puuttuva palanen. Niin luottavainen ollakseen vieras piski. Ahdistus on pysynyt nyt kaks viikkoa poissa ja joka aamu saan herätä hymyillen, koska Riku jolkottelee sohvalta mun viereen. Tähän päivään mennessä on antanut mulle niin paljon, niin pienessä ajassa.

Puolitoista vuotta se kesti, mutta Riku on jokaisen itkun arvoinen.

~ Hilda