Bipopään päiväkirja

Heido.

Toukokuussa viimeksi oon postaillu jotain, mut syitä on monia. Yksi syy on kuumuus, toinen matalakiito ja kolmas jaksaminen joka linkittyy toiseen syyhyn. Oon koittanut ylläpitää uutta instagram- tiliä, mutta huonolla menestyksellä. On asioita jotka ennen kiinnosti ja nykyään ei jaksa edes aloittaa.

Laiskuus? Tuskin. Masennus? Mahdollisesti. Ja tää ei ole semmoista ”pikku masennusta” josta ihmiset puhuu, kun elämä potkii. Tää on lamaavaa, turhauttavaa ja ärsyttävää. Mitään ei jaksa tehdä, vaikka ois pakko. Tekemisen jälkeen voimat on niin loppu, että esimerkiksi ruuan tekeminen vie loput voimat.

Rehellisesti mua vituttaa olla joskus minä. Mä haluaisin käydä töissä enkä olla yhteiskunnan taakka. Mä haluaisin jaksaa pitää huolta mun fyysisestä terveydestä, mut ensin mun on saatava pääkoppa kuosiin. Ja se ei oo mikään tahdonvoiman alainen asia. Jos ois, mä kävisin töissä, urheilisin ja söisin oikein. Painaisin 20kiloa vähemmän kuin nyt ja kykenisin asioihin, jotka nyt tuottaa haasteita.

Mä todella haluaisin työskennellä päiväkodissa tai muussa, jossa ollaan lasten lähellä. Haluaisin jaksaa urheilla tai yleensäkin huolehtia fyysisesti itsestäni. Söisin kuten on hyvä asia ja nukkuisin eri tavoin. Mutta hitto vie ei, se ei oo niin helppoa kuten moni ajattelee. Mä en kykene vielä edes neljään tuntiin viikossa. En jaksa urheilla koska rapakunto ja huono psyykkinen terveys. Syön huonosti, vähän ja epäsäännöllisesti. Varsinkin näin helteillä ei tee mieli mitään syömistä. Nukkuminen on miten unimasa hoitaa hommansa.

Mua ärsyttää, kun kuulen kommentteja mun painosta. Jos oisin paksunahkainen, en välittäisi – mut oon liian herkkä. Jos kuulen niitä, mä alan kelata mielessä mitä keinoja on laihduttamiseen. Pahimmillaan mä oon kolme päivää syömättä hyvin, koska päässä pyörii laihdutus. Tänä aikana en kykene kuuntelee omaa järkeä, että syömättömyys ei ole ratkaisu. Toisinaan itkeskelen omaa painoa, joka on noussut muutaman vuoden aikana 20 kiloa. Johtuu sekä lääkityksestä että omasta syömisestä. Mut hitto, jos ei oo hyvää sanottavaa, niin pitäisi osata olla hiljaa.

Ehkä ensi kerralla sanon jotain positiivisempaa, nyt oli tämmöinen negatiivissävytteinen oksennus. Toivotan silti hyvää kesää ❤️

~ Hilda

Vihdoin.

Hitto vie, vihdoin mä löysin koiran. Ja vieläpä täydellisen yksilön. Kiitos siitä heille, ketkä luottivat oman rakkaan koiransa mun huomaan.

Niin monet ahdistuksen tunteet ja kohtaukset on koettu. Niin monta iltaa olen itkenyt surusta, että en löydä mun puuttuvaa palaa. Pala kurkussa petyin ihmisiin aina vaan uusiksi ja uusiksi, otin yhteyttä ja aina ei tullut edes vastauksia. Mut hylättiin hyvänä kotiehdokkaana mun asumismuodon takia. Kerrostalo lienee kirosana monelle koiraa luovuttavalle. Etsin rescue-yhdistyksistäkin, mutta mikään ei klikannut kuten edesmennyt Veeti ilmoituksella. Nostin ja nostin uusiksi ilmoituksiani, kunnes nettimarkkina tuotti tulosta.

Mä sain todella pitkän tekstin koirasta, jolle ei riitä tarpeeksi aikaa. Vastasin ja sovittiin tapaaminen noin viikon päähän ekasta viestistä. Lähdin veljen kanssa, koska en tiennyt mitä olisi vastassa. Paikan päällä paikalle jolkotteli irlanninsusikoiraa muistuttava ihanuus. Ihastuin heti, mut toki käytiin lenkillä ja vaihdettiin sanoja, millainen koti ois paras ja millainen koti on tarjolla. Tunnin verran puhuttiin koirasta, mitä kokemusta mulla on ja tärkein: missään vaiheessa eivät kysyneet oonko töissä vai työttömänä. Eniten heitä kiinnosti, onko mulla aikaa koiralle. Mulla on nimenomaan aikaa.

Tarjouduin maksamaan rokotukset itse, koska ne olivat myöhässä. Sain koiran samana päivänä mukaani. Kaikki kupit ja harjat yms. Ajomatka 140km kotiin sujui yllättävän hyvin vaikka koira meinasi koko ajan änkeä etupenkille. Mutta uskoi kun sanottiin ei.

Mitäpä nyt? Tuosta on aikaa vasta kaksi viikkoa ja tuntuu joka päivä siltä, että Riku on mun puuttuva palanen. Niin luottavainen ollakseen vieras piski. Ahdistus on pysynyt nyt kaks viikkoa poissa ja joka aamu saan herätä hymyillen, koska Riku jolkottelee sohvalta mun viereen. Tähän päivään mennessä on antanut mulle niin paljon, niin pienessä ajassa.

Puolitoista vuotta se kesti, mutta Riku on jokaisen itkun arvoinen.

~ Hilda

Ei, kevään ilmaantuminen ei ole jipii. Ei sitten yhtään.

Miksi?

Silloinhan kaikki herää eloon, miksi en ole innoissani? Koska herään eloon itsekin, kenties liikaakin. Viikko sitten siivosin mun jokaisen CD-levyn ja mietin, kuuntelenko sitä. Sieltä lensi montakin levyä huitsin kukkuun. Sitä ennen siivosin mun DVD-hyllyt, joissa on siis toistasataa leffaa ja ylläripylläri, siivosin mun kirjojakin pois. Kirjoja siis siivoan pois harvoin, koska oon ennen ollut lukutoukka. Ammattikoulussakin kuljetin sellaista kirjaa mukana, jossa on monta sataa sivua. Ja vain tylsiä hetkiä varten, mutta jäinkin koukkuun kirjaan.

Keväisin mulle iskee hypomania.

Näin mä sen koen, en usko että mikään hetkellinen into saa mua ostamaan kahta projektikuntoista autoa, jotka kuljetettiin siis vajaa 150km päähän mun kotiin. Näissä oli ajatuksena, että remontoin ne sisarusteni kanssa yhdessä kesässä. Tästä on aikaa kaksi vuotta, me ei olla saatu sitä valmiiksi, koska mun hypomanian innostus lopahti. En myöskään usko, että hetkellinen into saa ketään hankkimaan koiraa vain siksi, kun se oli nätti ja kivan luontoinen. Kun sain Veetin, niin mä romahdin enkä kyennyt olemaan kolmeen viikkoon kotona. Käytän siksi hypo-sanaa, koska pelkkä into ei saa yleensä asioita harkitsevaa persoonaa hankkimaan hetken mielijohteesta kahta autoa tai yhtä, joskin vanhaa koiraa. En ole diagnosoinut itse itseäni (mua ei ole diagnosoitu kaksisuuntaiseen lainkaan), mutta mun kohdalla puhutaan vahvasta epäilystä oireiden ja sukurasitteen perusteella. Jopa hoitaja, joka on tähän mennessä kohdellut mua masennus- ja ahdistuspotilaana, käytti sanaa hypo. Olen tehnyt muutakin, mutta kaikkea en toki kerro.

Hölmöjä on tullut tehtyä kyllä ilman hypoakin, mutta se vain on semmoinen tila, joka vahvistaa alunperinkin typerää ajatusta. Toiset hankkivat autoja, toiset tekevät muita juttuja. Joskus sain extempore-idean värjätä hiukset siniseksi ja sitä kautta ollut myös muita värejä, kuten turkoosia ja vihreää. En sano, että kaikki hypoideat ois perseestä, mutta niissä harvemmin osataan ajatella järjellä. Pari viikkoa sitten sain idean, että sininen hiusväri lähtee. Lähtihän se sinänsä, tilalle vain tuli pinkki (näyttää marjapuurolta) ja latvoissa on siniseen vivahtavaa violettia (koska sininen suoraväri ei lähde kuin kasvamalla). Ja viikko takaperin tuli mieleen, että kasvatan hiukset. Seuraavana päivänä olin jo harkitsemassa, että leikataan. Nyt? Annan kasvaa, kunnes tympiinnyn. Huomenna voin olla eri mieltä.

En sano, että tää on hypoa, mutta jos annan periksi, niin kohta huomaan ostaneeni koiranpennun, jota en edes halua. Älkää käsittäkö väärin, rakastan koiria, mutta en halua itselleni koiranpentua. Ennemmin pelastan aikuisen koiran piikiltä. Hypo ei ole aina hyvä tila. Joskus se on muutakin kuin hyvää fiilistä. Mun on esimerkiksi vaikea istua paikallani, puhe pulppuaa enkä pysty keskittymään mihinkään. Onkin suoranainen ihme, että pystyin tätä kirjoittaa ilman että juoksen ympäri asuntoa. Hypossa oleva voi olla myös tuskainen, koska ei voi keskittyä tai ärtynyt, koska ajatukset ei pysy kasassa.

Että se siitä kevään ihannoinnista mun kohdalla.

~ Hilda

On kulunut laittoman kauan aikaa, kun viimeksi kirjoitin. Pahoitteluni. Oon kirjoittamisen suhteen hukassa ja pää jäässä. En keksi kirjoitettavaa, oon todellisen eksynyt.

Pahoittelut hiljaisuudesta. ❤️

No kuitenkin, oon etsinyt koiraa kaikessa rauhassa. Koska omani kuoli 1,5v sitten, niin oon alkanut tutkia koiratarjontaa niin koiratorista että apulasta. Ja muualtakin. Tori.fi- sivulla törmäsin ilmiöön, jossa viestit nähdään mutta ei vastata. Kyselin vajaa kuukausi sitten eräästä uroksesta, vastaukset oli tahmeita ja vieläkään en tiedä saiko koira kotia muualta vai ei. Nettimarkkinan kautta törmäsin nartun ilmoitukseen; en ikinä saanu vastausta viestiin. Sitä kautta löytyi sitten eräs kääpiövillis, mun piti ottaa se kokeiluun, mutta se peruttiin. Facebookissa en saa vastauksia ollenkaan. Löysin sitte hiljattain yhen nartun ilmoituksen, mutta omistajat eivät anna mahdollisuutta mulle, koska oon nuori. Syynä, koska koira kammoaa lapsia.

Huoh.

En oikein tiedä, mistä kertoisin. Mistä aloittaa kerronta. Ja tällaista mulle ei ole ennen käynyt näin tämän blogin kanssa. Mutta, tuli mieleen että ehkäpä voinkin kertoa olevani hukassa. Samalla saan tyhjättyä ajatuksia, tehdä mistä pidän eli kirjoittaa ja kenties laittaa pari kuvaa. Missä mä sitten olen hukassa? (Onneks tähän ei oo yhtä ainoaa vastausta.) Tuntuu kylläkin, että kaikessa oon ihan ulkona. Pääasiassa oon pihalla kun lumiukko, koska en tiedä mitä tekisin mun elämällä.

En kykene avotyöhön 4h/viikko- systeemillä. Enkä tiedä mitä työtä mä haluan tai pystyn tekemään. Juuri nyt oon ulkona avotyöstäkin, koska ahdistus riehuu. Tähän mennessä kaksi avotyöpaikkaa on mennyt persiilleen ahdistuksen ja siitä johtuvien fyysisten oireiden takia.

Oon hukassa myös omien harrastusten kanssa. Ennen kykenin kunnolla kirjoittamaan, montakin tuntia. Nyt keskittymiskyky on murto-osa aiemmasta. Oon tehny runojakin, edellisestä lienee yli vuosi aikaa. Ja koska keskittyminen on hatara, en pysty lukemaan omia tekstejä ilman että ajatus harhailee. Kirjoittamisen sijasta oon tehny palapelejä ja kuunnellut musiikkia. Ja vähä pelannu videopelejä, kun muuhunkaa ei voi keskittyä. Mutta sitäkää ei voi kauaa kun huomio siirtyy taas muualle. Oon myös koittanu katsella sarjoja, mut aina ei onnistu.

Turhauttaa. Ärsyttää.

Mun malleilutki on ollu jäissä, koska maailmantilanne. Niitä en oo myöskään kehdannu tehdä, kun keskittyminen niiden suunnitteluun on kadoksissa. Ideat on poissa vaikka kuinka selaisin kuvapalveluja. Siitä aasinsiltana kehooni. Se on muuttunut siitä pienestä tytöstä vähän isommaksi naiseksi. Eikä se kasvu ole ollut kivutonta. Kriiseilen ajoittain mun painosta, kun aina joku löytää siitä sanottavaa. Joten onko ihme, etten enää osallistu kisoihin ja jopa pelkään mennä kameran eteen?

Näihin ajatuksiin lopettelen. Ps. (Tääki teksti tehty muutamassa osassa)

T. Hilda

Oon ollu kirjoittamisen ja bloggailun suhteen tooosi epäaktiivinen, koska olo on kirjaimellisesti ollut aivan paska. Enkä nyt yhtään liioittele, on ollut voimaton ja paha olla. Enkä ole osannut sanoittaa oloa oikein mihinkään suuntaan, joten siksikin hiljaista on pidellyt. Myöskin hoitajalla käynnit on ollut jäissä minusta riippumattomista syistä.

En tiiä, mitä kirjoittaisin.

Oon ihan takki tyhjänä.

Ensi kertaa ikinä kirjoittamisen suhteen.

Kuten jotkut huomasivat varmaankin, edellinen postinki jäi puolitiehen. Päätin silti julkaista sen, koska hei – näin mun aivot vaan toimii. Ja mä elän näiden aivojen kanssa, haha 😀

Maaliskuussa 2020 julkaisin tämän kuvan (luullakseni aiemminkin), ja tuo teksti pitäisi naulata mun otsalohkoon kiinni! Ihan totta, koska edelleen on päiviä ja viikkoja, kun sulloudun hiukan liian suureen mustaan huppariin ja farkkuihin. Miksikö? Etten kuulisi kenenkään sanovan ”sulla on iso maha”, ”varo ettet liho enempää” yms. Suurin osa on tahattomasti letkautettuja, mutta muistutteluista huolimatta kuulen niitä. Vaikka sanon, että tuntuu pahalta kuulla niitä – jonkin aikaa ovat hiljaa, mutta sitten ne alkaa taas. Se on mulle tarpeeksi arka paikka muutenkin. MUTTA on mulla niitäkin päiviä, kun pistän sen kellohameen päälle ja vähät välitän kuulla lihomisjuttuja. Silti oon sitä mieltä, että kenelläkään ei ole oikeutta kommentoida kenenkään painoa. PISTE.

Kuluneella vuodella on ollut mulle monta oppituntia. Isossa osassa on ollut lupa itkeä, vaikkakin muiden nähden itkeminen on edelleen noloa mun risaisen pään mielestä. Omien ystävien ja perheenjäsenten nähden en juurikaan ole itkenyt viime aikoina, koska ei vain pysty. Kyseessä ei oo minkään lääkkeen sivuvaikutus, koska mulla ei oo vaihdettu niitä. Nauraminen ja hymy sen sijaan on mulle luonnollista, joten niitäkin hetkiä on vuodessa riittänyt. Luonnollisesti. Kuitenkin myös ne negatiiviset tunteet, kuten ahdistus ja pelko ovat niittäneet mainetta mun pään sisäisinä julkimoina. Ovat siis olleet paljon mukana elämässä. Joskin pelot ovat olleet osittain aiheellisia, osin ei. Ahdistus on elänyt viime ajat liki iilimadon lailla mun päässä, nekin tuntemukset menevät kausittain.

Kävin keväällä jännittäjäryhmän puoliksi livenä, puoliksi Discord-alustaa käyttäen. Tärkein työkalu mulle oli huomata, että puhelinsoitto saa ollakin kuumottavaa, mutta maailma ei kaadu siihen. Mä nimittäin kammoan virallisia soittoja, mutta oon opetellut siihen. Oon mm. puhunut avotyön ohjaajan, avotyöpaikan ja sosiaaliohjaajan kanssa. Edelleen on työtä edessä, mutta edistyn hiljalleen. Hain myös ahdistuksenhallinta-kurssille, mutta en päässyt siihen. Sen sijaan päädyin nuorten aikuisten hyvinvointi- ryhmään, jossa käsiteltiin mm. masennusta ja tunteita. En tiedä vielä, mitä hyvinvointi- ryhmästä jäi käteen muuta kuin, että hankalassa tilanteessa voin marssia Ohjaamoon ja kysyä apua.

Kuitenkin marssin hyvillä mielin kohti uutta vuotta. Ei, mun haasteet ei katoa taikaiskusta, kun vuosi vaihtuu. Ehei, ne on ja pysyy, mutta voin opetella uusia keinoja elää näiden kanssa ja kenties jopa helpottaa omaa elämää. Tärkeää oisi oppia, että mun hyvinvointi on tärkeää, ei pelkästään muiden. Oon oppinut sitä hiukan, mutta liki joka kerta kun kieltäydyn lastenvahdin keikasta, niin iskee olo ”oisko pitäny suostua?”. Ei olisi. Myös mä olen tärkeä ihminen mulle (voi kun sen muistaisi useamminkin).

Kieltäydyn olemasta haamu, joka unohtaa elää itse.

Näillä ajatuksilla kohti vuotta 2021 !!

~ Hilda

Se on väistämätöntä, joulu on täällä.

Mun omassa risuisessa pääkopassa sen sijaan ei ole ollut juurikaan joulufiilistä, vaikka oon luukuttanut erinäisiä joulukipaleita raskaalla twistillä. Muiden seurassa on Raskasta Joulua- soittolistat on soineet paljon, mut siltikään ei ole ollut jouluun kuuluvaa ”jee, nyt on joulu”– tyyppistä intoa. Koko joulu on tuntunut ikään kuin pakkopullalta, jota vietetään koska se nyt kuuluu tehdä näin. Älkää käsittäkö väärin, mä kyllä tykkään joulusta ja nautin viettää aikaa perheen kera, mutta mun risuinen pääkoppa heittelee kapuloita rattaisiin. Nytkin, kun mä yritän kasata ajatuksia kasaan, en edes halua kuunnella joululauluja. Ei vain jaksa, niin hyviä versioita kuin ne onkin. Niiden sijaan kuuntelen jotain, joka on kaukana joulukipaleista. Koska Hurts. Kyllä, Wonderful Life toimii jopa vuonna 2020. Sen sijaan Some Kind of Heaven on jo kiusantekoa.

Just nyt tuntuukin siltä, että aikuisuus on keitto ja mä oon haarukka.

Ihan oikeasti, nyt tuntuu harvinaisen pahalta. Just nyt mua ei lohduta, että muillakin syksy on vaikeeta aikaa. Mikä on harmi ja kurja juttu, sillä vertaistukihan on hyvä juttu. On vain olo, että ei tää olo mihinkään muutu. Tiedetään, tarttis saada aikaa omahoitajalle. Mulla piti olla kaks päivää sitten aika, mutta se peruttiin ja uusi aika tulee toivottavasti viikon sisällä. Mä todellakin tarvin sitä! Saan aikaan hyvin huonosti asioita ja viime maanantaina avotyöpaikalla neljä tuntia tuntui älyttömän pitkältä ajalta. Viime viikolla muutenkin piti mennä harjoittelee bussilla kulkua, mutta eihän siitä tullut mitään. Voimat oli finaalissa ja kädet kipeinä rokotuksista, joten käytiin kävelyllä.

Nyt sitte pelkään onnistuuko tulevanakaan keskiviikkona bussilla kulku…. Ja jos joku ei tiennyt tai muista, niin mä ahdistun julkisilla kulkiessa. Siksi kuljen liki aina autolla, koska se on kivaa. Epäilen julkisten kulkuvälineiden ahdistuksen johtuvan kontrollista ja koulukiusaamisesta. Mua ei siis yläasteaikana melkein ikinä päästetty istumaan, ujona en uskaltanu pyytääkään päästä istumaan ja bussijonoissa olin liki aina viimeinen, joten seisoin 16 kilometriä bussin käytävillä ja jouduin naurunalaiseksi. Eniten maailmassa pelkään juuri sitä tunnetta: että mä mokaan ja mulle nauretaan, mä en mokaa ja mulle nauretaan silti. Onko siis ihme, että mieluiten ajan mun kaksipaikkaisella pikkuautolla eikä kukaan naura mulle bussissa? No ei.

Musta on viime aikoina tuntunut muutenkin henkisesti heikolta. Tiedostan, että oon masentunut eikä lievä ole oikea sana kuvaamaan sitä. Kaamos tekee mulle tätä, on tehnyt pitkän aikaa ja pelkään eniten tässä olotilassa sitä, että tää pahenee. Ettei tää olo hellitä aikoihin. Surullista tästä tekee se, että on päiviä kun jaksan ottaa perheenjäsenten koiria hoitoon (yksi kerrallaan tietysti). Niinä päivinä jaksan haaveilla omasta karvakaverista. Mutta sitten tajuntaani iskostuu se, että mitä jos mulla oiskin koira enkä kykenisikään huolehtimaan siitä sen ansaitsemalla tavalla? Että jos en pääsisikään sieltä sängystä ylös? Mitä mä sitten teen? Toki on tukiverkko olemassa, mutta jos kukaan ei pystyisikään auttamaan… Tai entä jos muutankin joskus eri paikkakunnalle. Kuka mua siellä auttaa?

Ihan oikeasti, mä oon henkisesti uupunut. Huomenna pitäis jaksaa kysyä hoitajan aikaa. Mä todella tarvitsen sen ajan. Nytkin tekisi mieli vaan itkeä. Tiedän, pitäisi olla nukkumassa mutta minkäs teet, kun unimasa on unohtanut mun osoitteen. Taas. Vaihteeksi.

Eniveis, hyvää alkavaa viikkoa. ~ Hilda

Tätä kirjoittaessa kuuntelin Horrorpopsia.

En muista, oonko kertonut täällä, mutta edellinen sosiaaliohjaaja epäilee mulla keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriö ADD:tä (pahoittelut, jos virallinen nimi meni väärin). Sen oon kertonut täällä, että lääkäri epäilee mulla bipoa. Ihan on sukurasitteet ja oireet mukana. Hoitaja sen sijaan sanoo, että mulla ei ole kumpaakaan, vaikka testejä ei ole tehty. Se on jokseenkin outoa. Tietääkseni ainoat testit, mitkä on tehty, on persoonallisuustestit, joissa on katsottu olisiko mulla persoonallisuushäiriö(i)tä. No, mikä oli lopputulema? Olen kuulemma riippuvainen persoona ja tarvitsen kuulemma kohtuuttomasti tukea eri päätöksiin. Tästä asiasta olen eri mieltä. Jep, tarvitsen kyllä tukea isoihin päätöksiin, mutta en käyttäisi sanaa kohtuuton.

(Lisäinfoa ADD:stä ja ADHD:stä löytyy näiltä sivuilta: adhdtutuksi.fi , aivoliitto.fi ja adhd-liitto.fi .) Mutta kopioin Aivoliiton sivuilta suhteellisen pitkän pätkän tekstiä ADD:stä. Tässäpä osa: ”Add on yksi adhd:n kolmesta ilmenemismuodosta. Siinä oireet painottuvat tarkkaavuuden säätelyn vaikeuksiin (vaikeus suunnata ja ylläpitää tarkkaavuutta, vaikeus vaihtaa tarkkaavuuden kohdetta tarvittaessa, häiriöherkkyys, taipumus lykätä aloittamista jne.).

Impulsiivisuutta voi ilmetä joissakin tilanteissa, mutta ei yhtä usein tai laajasti kuin yhdistetyn tyypin ilmenemismuodossa (adhd). Aktiivisuuden säätelyn vaikeus voi painottua aliaktiivisuuteen. Usein add:ssä on myös toiminnanohjauksen ongelmia. Add voi vaikuttaa myös esimerkiksi sosiaalisten taitojen käyttöön ja tunnesäätelyyn. Hoidossa painottuvat tarkkaavuuden tukemisen keinot, toiminnanohjauksen tuki jne. Lääkehoidossa käytetään samoja lääkkeitä kuin muutenkin adhd:ssä.” (Lähde: Aivoliitto).

Lääkäri ei oo sanonut mahdollisesta ADD:stä mitään, en ole kylläkään kysynyt mielipidettä. Mun pienen maakuntamatkailun jälkeen otan yhteyttä hoitajaan ja pyydän käyntiä psykologille, jos tämä suostuisi ottamaan mut vastaan. Haluaisin todellakin tietää, onko mulla jonkinsortin tarkkaavaisuushäiriötä. Toinen asia, minkä tahtoisin tietää, on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se on mulla sukurasitteenakin ja jonkinsortin tieto lisäisi helpostusta. Tuskin tää ajatus tuskaa lisäisi. (Lisäinfoa mieli.fi , mielenterveystalo.fi sekä terveyskirjasto.fi). En ala itse tiivistämään, etten puhu läpiä päähäni vahingossa. Vaikka tiedän pääpiirteittäin, miten sairaus ilmenee. Kuitenkin, olisin valtavan kiitollinen, mikäli psykologi ottaisi mut vastaan. Saisin selvyyttä asioihin, olipa vastaukset mitä hyvänsä.

Oon kuitenkin itse sitä mieltä, että bipolaarihäiriö löytyy, sillä oireet viittaa niin vahvasti siihen. En tiedä, mitä muutakaan se olisi. Enivei… Mukavaa viikonloppua!

~ Hilda