Bipopään päiväkirja

Heinäkuussa viimeksi, hurraa minä. Olen siitä pahoillani. Mun päivitykset on kuitenkin saatavilla eri somekanavissa; Facebookissa tällä nimellä Bipopään päiväkirja sekä instagramissa mielialakeiju. Kiitos ymmärryksestä! En kuitenkaan kuoppaa blogia kokonaan, on pakko vain pohtia mitä teen jatkossa. Tässä kuitenkin tämänpäiväinen Instagram- pohdinta!

Isoin muutos viime kerrasta on kokemusasiantuntija. Edellinen joutui lopettamaan ja mahdollisesta uudesta korvaajasta ei ole vielä tietoa. On myös mahdollista, että uusi henkilö on tuetun asumisen ohjaaja. Odottelen josko saisin joko uuden kokemusasiantuntijan tai sen ohjaajan.

Toinen iso muutos on tosin tulevaisuudessa, mutta sosiaaliohjaajan kanssa on sovittu, että katsotaan mulle avotyöpaikka. Oletan, että aloitan jo joulukuussa, mutta asiasta ei ole vielä varmuutta. Se asia stressaa, koska oon kokeillut avotyötä kolmessa eri paikassa ja kaikki mennyt perseelleen. En ole kovin luottavainen omiin kykyihini, juurikin noiden paikkojen epäonnistumisen takia.

Mua stressaa mun todella huono muisti. Kerrankin olin lauantaina luvannut mennä aamukahville mun vanhemmille enkä mennyt (tosin hekään eivät muistaneet, heh). Luojan kiitos, saan aina kunnon lapulle hoitajan/lääkärin ajat ja niiden lisäksi muistutusviestin puhelimeen, jossa on osoite ja kellonaika. Onneksi muistan hoitajan huoneen.

Ahdistuskaan ei ole jättänyt mua rauhaan, mutta mä sain tarvittavan lääkkeen pahoja kohtauksia varten. Saan syödä niitä korkeintaan kahdesti viikossa, mutta niiden olemassaolo on myös helpottavaa. Niiden lisäksi mulla on kaksi bändiä, joita kuuntelen kun on paha olla vaikka kuuntelen niitä muutenkin: Amaranthe ja Halestorm.

Viime hoitajakäynnin yhteydessä tehtiin ahdistuskysely, mikä näytti ihan kiitettävän pistemäärän. Samankaltainen kysely masennuksesta sen sijaan näytti keskivaikeaa. Enkä ihmettele, siltä myös tuntuu. Keskittyminen on ihme kyllä nykyään aiempaa helpompaa vaikka tarinoiden kirjoittaminen ja kirjojen lukeminen ei vielä luonnistu. TV-sarjojen ja leffojen katseluun riittää keskittyminen, mutta ei joka päivä. Sen sijaan keskittyminen riittää siihen, että kokoan palapeliä musiikin kuuntelun ohella. Videopelit illalla on myös hyvä keino paeta mun arkea. Päivät menee hitaasti, mutta kotitöiden aloittaminen on tuskallisen hankalaa.

Mulle on ehdotettu kirkasvalolamppua, oisko kenelläkään mitään kokemusta asiasta? Pistä viestillä, jos tahdot kertoa, kiitos.

Mitä sulle kuuluu? Vaikuttaako syksy sun mielialaan?

Kuka mahtaa olla Mielialakeiju- instatilin, Bipopään päiväkirja- facesivun ja tämän pölyisen blogin takana?

Helpoin ois sanoa nimi ja ikä plus kotikunta, mutta hei, se ei kerro musta tai persoonasta mitään. Joten, kokeillaan sanoittaa ne toisella tavalla. (Veikkaan, että mun nimellä ja iällä tai kotikunnalla ei ole mitään syvempää merkitystä muille kuin mulle.) On yllättävän hankalaa kertoa itsestään eri tavoin.

Mä olen värikäs persoona ulkoisesti, sinisiä hiuksia myöten (jotka värjättiin kuvauksia varten, haha). Mun vaatekaapista löytyy niin väriä kuin mustaa, ihme kyllä tasapuolisesti. Yksi asia yhdistää kumpaakin väriä; helmat ja tyyli. Vaatekaapin sisällöstä suurin osa on 50-lukua jäljittelevää uustuotantoa (pari vintagevaatetta on), jotka oon löytänyt kirpputorilta joko livenä tai Facebookin parhaasta kirppisryhmästä. Vaatekaapista löytyy myös ihan ”perusrytkyjä”, joihin kuuluu T-paidat, topit ja hupparit sekä tavalliset farkut.

Harrastan monta eri asiaa ja innostun helpolla, mikä on psykiatrin mielestä hyvä asia, mutta siinä piilee myös ylikuormittumisen vaara. Mä nimittäin valokuvaan, kirjoitan, luen kirjoja keskittymisen puitteissa, pelaan videopelejä, kuuntelen musiikkia, teen palapelejä sekä katselen elokuvia ja sarjoja. Suosikkeja on todella monia, ei tähän mahdu luettelemaan!

Erillinen maininta sille, että mä toimin myös mallina erilaisissa tfcd- hengen mukaisissa projekteissa. Oon ollu mm. pinup-tyttönä, vanhassa sinkkikylpyammeessa, korjaamotyttönä, UV-valokuvauksessa… Miksi mainitsen malleilun erikseen? Koska minä, ujo tyttö joka ei uskalla luottaa itseensä, toimii mallina. Se syrjitty ”ruma” tyttö, joka jätettiin ulkopuolelle.

Mä toivon, että jonain päivänä luotan itseeni. Että koen olevani jotain muuta kuin se syrjitty, ruma tyttö. Että mä en aliarvioisi omaa osaamista.

~ Hilda

Kevät, tuo ihana ja kamala vuodenaika. On kivaa, kun valoa tulee lisää mutta se äkillinen kuumuus kämpässä on kaikkea muuta kuin mukavaa. Tälläkin viikolla koira pyysi päästä parvekkeelle ja ymmärrän sen, on niin kuuma. Kevät tuo samalla huonon puolen ihmisistä, kun mun kulmilla on taas heitelty leivänpalasia pitkin kävelyteitä ja ojia. Tietenkin ahne koira syö sen heti, ja ei ois eka kerta, jos koira kuolee myrkytettyyn leivänpalaan. Valitettavasti.

Tänään sitten menin ja katselin netistä kuonokoppaa koiralle, eikä hinta ollut paha. 20€ kopasta, joka estää sitä syömästä kaikkea paskaa maasta on halpa henkivakuutus. Pystyisin maksamaan enemmänkin, jos sillä estän Rikua kuolemasta myrkytettyyn leivänpalaan. Oon muutenkin laittanut tohon rakkaaseen (ja sen tuhoamiin tavaroihin) rahaa kivan summan. Kuten koiranpeti, mun sohva, petauspatjan, kaksi nojatuolia, leluja, Thundershirt ja jykevä metalliportti. Tuohon kun lisää kuonokopan, nii ei luoja.

Ja tuossa 20.4 tuli vuosi täyteen yhteiseloa. Vasta vuosi ja se on näyttänyt mulle pahimmat puolensa. Silti, se on äärettömän rakas piski ja luovun siitä vasta, kun on täysin pakko ja kaikki muut keinot on kokeiltu. Sen tuhovimma tuli yllätyksenä mulle, sillä ensin ei mitään ja yhtäkkiä se räjäytti petinsä. Sen jälkeen tuholainen iski kyntensä kirjaimellisesti muihin asioihin, kuten sohvaan. Ensin suljin parhaani mukaan sen pois mun olohuoneesta (eteisen ja olohuoneen välillä ei oo ovea), mutta Riku pääsi tuhoamaan sohvan. Sain sitten hankittua mustan metalliportin, jonka läpi tai yli se ei pääse. Portti on siis ulos tarkoitettu ja vajaa metrin korkea.

Mä oon vuoden aikana menettänyt hermoni, itkenyt todella paljon, käyttänyt miljoonasti eri keinoja, jotta ei tuhoaisi. Se ei riitä, mutta en kaipaa yhtään lisää neuvoja, sillä uskon käyttäneeni ne jo. Mä veikkaan, että mun pitäisi olla koirakuiskaaja, jotta saisin tuhovimman kuriin. Eikä mulla ole varaa niihin. Mä luovun tosta koirasta vain, jos portti eikä hakaset ovissa enää auta. Oon liian kiintynyt tuohon koiraan, että luopuisin siitä helpolla.

Toivon itselleni, että tää seuraava vuosi ois vähemmän hermoja raastava.

❤️

Heippa!

Joo, on kulunut hävettävän kauan aikaa kun edellisen kerran kirjoitin tänne. Oon ollut aktiivisempi Instagramin puolella kuin täällä tai Facebookissa. Yritän kuitenkin parhaani, sairauden kanssa ei vain aina ole helppoa.

Kevättä kohti mennään kuitenkin ja sainkin maanantaina lääkäriltä luvan puolittaa mun masennuslääkkeen. Mikä on hyvä, koska näin keväisin alkaa se jokavuotiset virtapiikit. Kuitenkaan, en saa kotona tarpeeksi aikaan. En tiedä perimmäistä syytä. Ja kun asiaa pohtii, niin ensimmäisenä tulee mieleen sana laiska. Että aivan kuin mä vain olisin vain ja ainoastaan laiska, joka ei halua tehdä mitään. Mä haluan tehdä, mä pystyn mutta aloittaminen on hemmetin hankalaa. Mä tiedän, mulla on taitoja ja hyviä sellaisia. Osaan hyödyntää niitä kotielämässä, mutta en muutoin.

Niin ja aloitin sekä lopetin avotyössä. Aloitin helmikuussa Kissatalolla, mutta tässä kuussa jouduin luovuttamaan fyysisten juttujen takia. Ja se harmittaa, ottaa päähän ja rankasti. Koen ajoottain olevani vain epäonnistunut yksilö, joka ei jaksa edes 8h viikossa jaettuna kahdelle päivälle. Ajatus ei kestä kuitenkaan kauaa enää, ne tulee joskus mieleen ja kestää aikansa, mutta lähtee aina pois. Hyvää asiassa on se, että mä oon nyt kolme kertaa koettanut päästä takaisin töihin. Mä olen yrittänyt parhaani ja se saa riittää. Se riittää. Mä tiedän itse, että nyt kävi näin ja maailma pyörii edelleen. Ei tää oo maailmanloppu.

Todella hyvää kevättä kaikille.

~ Hilda

Lyhyt ja merkityksellinen kysymys. Multa on kysytty tätä, ja mietin jo kertovani ”ihan hyvin”, mutta onko se koko totuus? Ei. Mulla ei mene ”ihan hyvin” mikä on ainakin mulle klassikkovastaus, jos kysytään kuulumisia  Mutta menee sinänsä hyvin, vaikka se ei ole koko totuus. Ja on asioita, joita häpeän mutta en kerro tietenkään kaikkea täällä, koska se on liian henkilökohtaista.

Henkisesti menee vaihtelevasti. On kausia, kun kaikki menee päin persettä ja olo on epätoivoinen (viimeksi eilen oli epätoivoinen fiilis). Ja sitten on kausia, kun asiat sujuu kuten odottaa. Nyt joudun vielä odottaa, milloin pääsen tutustumaan KSEY:n Kissatalolle, koska mulla on mahdollisuus aloittaa avotyö siellä.

Sana TYÖ pelottaa. Se ahdistaa ja  kauhistuttaa, samalla kun odotan sitä. Miksi? Koska oon ollut muistaakseni nelisen vuotta kotona (syynä mielen hajoaminen), joten työn aloitus on iso muutos. Sitä paitsi, mä en pystyisi aloittamaan 8h/pv viisi päivää viikossa. Se ei ole mitenkään päin realistista. Lääkärin lausunnossakin lukee, että mulla on vaara ylikuormittua. Osittain johtunee mun tavasta innostua asioista liikaa. Ja osittain johtuu mun pääkopan sisällöstä. Sitä paitsi, mun voimavarat on merkittävästi vähentyneet verrattuna 10 vuoden takaiseen tilanteeseen.

Tarkoitus tänä vuonna olisi tarkoitus myös aloittaa sosiaalinen altistuminen joukkoliikenteessä. Suomeksi sanottuna mä harjoittelen mun kokemusasiantuntijan kanssa bussilla ja junalla kulkemista. Se pelottaa myös, mutta suhtaudun asiaan optimistisesti.

Ehkä elämä vielä voittaa ❤️

Eräässä laulussakin sanotaan, että hengitä. Sen kipaleen voi kuunnella tästä linkistä.

Nyt jos koskaan, mä tarvisin varmistuksen että elämä menee vielä hyvin. Että vaikka nyt on kuinka paskaa, niin jonain päivänä elämä voittaa. Just nyt mä pelkään huolella, että mun elämä murenee kohta. Mua ahdistaa moinen ajatus, mutta en mahda sille mitään. Ahdistus on musta möykky, joka vaan laajenee ja laajenee. Kaiken tän myllerryksen keskellä mua myös vituttaa ja on olo, että tämä ei vittu vaan ole todellista. Että mä kuvittelen vaan koko paskan päässäni. Valitettavasti unet on myös huonontuneet, pari edellistä yötä on mennyt tosi huonoilla unilla.

Menisipä elämä niin, että voisi hengittää sisään hyvää ilmaa ja puhaltaa ulos kaiken hevonpaskan. Mutta ei se mene niin. Harmi. Nyt kirjoittaessa… ennen olisin voinut rauhoittua kirjoittamalla, mutta nyt se tuntuu vaan lietsovan ahdistusa ja pelkoa. Lähinnä siksi, koska kirjoittaa kaiken sen hevonpaskan ulos. En kuitenkaan henkilokohtaisista syistä kerro koko syytä, mutta voin kertoa mun tuntemuksista.

Tunteita tulee ja niitä menee. Mä en vaan osaa antaa lupaa tietyille tunteille, että on OK jos piipahtavat ajoittain käymään. Mä inhoan tätä piirrettä, mutta mä en osaa nykyään suuttua kunnolla. Aikuisuuden kynnyksellä suutahdin aika heikosti, mutta kun suutuin, niin sen kyllä huomasi muutkin. Monesti saatoin varoitella, että ”lopeta, suutun kohta” ja kun mua ei uskottu, niin kilahdin ja minusta tehtiin pahis. Tätä kävi mm. parissakin parisuhteessa, jotka nyt muutenkin olivat täyttä paskaa. Ei siitä enempää, jatketaan vihalla. Tää on siis mun heikko kohta nykyään. Mä en osaa enää kilahtaa kellekään, en oo kunnolla suuttunut aikoihin. Ikäänkuin ”kerään” sitä vihaa, mutta en osaa purkaa terveellä tavalla. Joskus purin kiukun tai ahdistuksen älyvapaaseen lenkkeilyyn, jota jaksoin korkeintaan kaksi viikkoa. Juoksin siis veren maku suussa. Enää mulla ei ole keinoja purkaa vihaa, ja samalla pelkään että mä romahdan joskus kaiken sen kiukun alle. Ahdistuksen alle sen sijaan oon romahtanut useasti, mutta onneksi kykenen vielä itkemään.

Hengitä, hengitä. Elämä on tässä.

~ Hilda

Hei.

Kaikki tarvitsevat joskus tsemppausta ❤️ Joten voisin julkaista muutaman tsemppikuvan, joista yksikään EI OLE minun. Joten here we go ❤️ 👇

Kuitenkin tähän loppuun pari huumorikuvaa ❤️ Kaikki löytynyt Facebookin ryhmistä.

Koittakaa kanssaeläjät jaksaa ❤️

~ Hilda

Helou.

On kulunut taas laittoman kauan aikaa edellisestä. Kuitenkin, olo on yllättävän hyvä ottaen huomioon, että on syksy. Siis syksy. Se vuodenaika, joka saa mussa aikaan kaamosmasennuksen oireita.

• 

On syksyssä puolensa. Eräs ihana seuraaja Facebookin puolella sanoi, että luonto ei kuole. Se vain lepää, kunnes jaksaa taas nousta uuteen kukoistukseen 🍁💚 Oikein ihana ajatus minusta. En ollutkaan ennen ajatellut asiaa. Kuitenkin, syksyn värit on ihana juttu ja niistä nautin. Sateesta, pimeästä ja harmaasta säästä en kuitenkaan.

10.10 tulin henkilökohtaisesti kaapista ulos. Ei, ei seksuaalisuuden suhteen. Vaan mun mielenterveyden. Mä julkaisin (vahingossa kylläkin) mun omalle henkilökohtaiselle Facebook- sivulleni tekstin, jossa kerron mulla olevan kaksisuuntainen mielialahäiriö. Osa tiesi ja osa ei, mut yhtään paskaa viestiä tai kommenttia en saanut.

Stigma kuitenkin vaikuttaa yhä omaan elämään. Oon saanut itse kiinni mm. siitä, että voiko bipo käydä tietynsortin tapahtumissa, voinko julkaista tätä ja tätä asiaa omassa blogissani, mitä muut sanoo tästä? Ihan siis paskoja ajatuksia suoraan sanoen. Ihan tosi typeriä. Miksi en saisi käydä tapahtumissa? Miksi en voisi kertoa tiettyjä juttuja omassa blogissani? Koska stigma. Koska eihän ahdistuksesta kärsivä voi käydä tapahtumissa. Koska enhän mä millään voi hehkuttaa käyväni siellä ja täällä, mullahan on ahdistusta. Ja ahdistun ihmisistä.

No, nyt voin kertoa. Sillä jos mä en kerro, kuka sen tekee? Ei kukaan ainakaan mun puolesta. Eli; mä kävin katsomassa nakubalettia eli burleskia. Olen käynyt kolme hiton vuotta, nautin joka sekunnista. Esityksistä näin osan livenä ja osan livestriiminä. Miksi siis en voisi kertoa käyväni katsomassa strippausta ja nauttivani siitä? Koska sitähän burleski sisimmältään on, strippausta yleisölle. Se on musiikin tahtiin tehtävää strippausta. Lahden Ravintola Tirran lavalla on kyltti, jossa on alaston nainen ja yläpuolella teksti Strip Tease. Todellakin nautin joka sekunnista eikä esitystä katsoessa mieti muita ihmisiä.

• 

Kuten kuvista näkee, mä olen onnellinen saadessani selfieitä mun ihailemieni taiteilijoiden kanssa ❤️😍 Ja kyllä, ihailen kaikkia, ketkä uskaltavat nousta lavalle ihmisten eteen ja jotka strippaavat 🔥 Ihan mahtavia numeroita jälleen kerran, joten iso kiitos Lahti Burlesque Ry, että järjestitte kaksi päivää nakubalettia. Siitä huolimatta, etten päässyt kuin lauantaina. Kuitenkin iso sydän teille, tuun jatkossakin katsomaan ❤️

Toinen juttu, missä oon käynyt on pin up- tai alternative- kuvaukset. Viimeksi kävin Orimattilassa, Myllykulmankoskella. Itse valikoin yli 100 kuvasta seitsemän. Vaikea oli valita, koska jo raakakuvat olivat hienoja. Joten miltä mahtaa näyttää valmiit? 🤭 Kuulun siis Pin-Up Petrols Ry- nimiseen yhdistykseen, jossa on mahtavan erilainen porukka. Oon osallistunut myös muutamaan kilpailuun, mutta jättäytynyt nyt kuitenkin jo pois niistä. En ole tarpeeksi jotain niissä kisoissa, oon liian ujo ja herkkä. Oon sitä kautta kuitenkin saanut muutaman upean naisen mun kavereiksi vaikkakin facebookin puolella, koska he asuvat ympäri Suomea. Koko harrastus on tuonut mulle uusia ihmisiä elämään, näkökulmia asioihin, oivalluksia, onnistumista ja yhteisöllisyyden tunnetta. Mä todella nautin olla Petrols ❤️

• 

Viimeiseksi voinen kertoa, että otin kolmen kuukauden harkinnan jälkeen lävistyksen. Medusa- huulilävistys. Teki kipeää mutta on sen arvoinen. Nyt on huuli niin turvoksissa, että saatte aika pian ottamisen jälkeen otetun selfien.

• 

Oikein ihanaa syksyä kaikille ja kovasti voimia 💚

~ Hilda

Hellurei!

Mä en tiedä, mistä alkaisin kirjoittaa. Facebook ja Instagram ollu nyt lyhyiden kuulumisten infoväylä. (Mikäli et tiennyt, niin ihan vaan Facebookin haulla ”Bipopään päiväkirja” löytyy. Instagramin puolella nimimerkki vaihtui nimeen hulluinen eikä vanha näin ollen toimi.) Muissa sosiaalisissa medioissa en oo blogin ajatuksella vaan ihan henkilökohtaisessa elämässä.

Oon kyllä harkinnut liittymistä mun alter egollani Vero- sovellukseen, mutta en nyt tiedä onko mun juttu, miten se toimii ja näin eespäin. Ehkä kokeilen, ehkä en. Voinen paljastaa, että joskus kokeilin sitä mut oli hiukan erilainen Instagramiin verrattuna, että jätin sen sikseen. Joskus voisin toisaalta yrittää uusiksi. Nii jos kiinnostaa.Nykyään mun kiinnostus sosiaaliseen mediaan on laskussa. Käyn Facebookissakin vain kyyläämässä omia muistoja ja kavereiden juttuja. Asioilla on myös varjopuolensa. Moni kertoilee, miten Aino Ilmari pääsi just ripille, lapsiakin tulossa toinen kolmas neljäs, harrastuksesta tulee ammatti… You name it.

Kyllä, kateus. Oon kateellinen heille, joilla menee hyvin. Oli se sitten somen luoma illuusio tai tosiasia. Mä koen kateutta, koska mun some on räjähtänyt sillisalaatti, eikä mun elämässä oo mitään maininnan arvoista asiaa. Siltikään, en oo kateellinen perheellisille (oon nimittäin vapaaehtoisesti lapseton).

Koen olevani vain kakkosluokan kansalainen, koska en oo työelämässä. Itse asiassa mulle just kirjoitettiin 8kk lisää kuntoutustukea (ootan jännityksellä, hylätäänkö vai ei). Koen olevani hyödytön, koska en tee töitä. Koen olevani huonompi, koska mä kulutan mielenterveyden palveluita. Nimenomaan kulutan.

No, ehkä tää tästä.

~ Hilda

Heip.

Tuli instaa päivitellessä mieleen lukeminen ja kirjoittaminen. Mun kaksi intohimoa kautta aikojen. Okei, kuulostinpa vanhalta. Vaikka tottahan se on. Oon aina lukenut ja kirjoittanut, niin kauan kun muistan. Aina nenä kiinni painomusteessa tai kynä kädessä vaikka nykyään kirjoitankin tietokoneella. Silti.

Mä uskon, että rakastaisin lukea 50 Shades of Grey- trilogiaa, koska ykköskirja on luettu ja ois vääryys jättää kakkos- ja kolmoskirja lukematta. Myönnän, ykkösosa tuli luettua yli kaksi vuotta sitten, mut jatko edelleen lukematta. Jonain päivänä mä vielä luen kirjoja enemmän kun kirjan vuodessa.

Rakastan uppoutua tarinoiden vietäväksi. (Ja sama asia pätee elokuviin sekä TV- sarjoihin, tarinat vie mennessään.)

Yksiä lempikirjasarjoja kautta aikojen on Sookie Stackhouse (josta siis tehty True Blood– televisiosarja) ja Taru Sormusten Herrasta. Niiden lisäksi olen lueskellut paljon Harlequin– kirjoja, fantasiaromantiikkaa sekä rutkasti sekalaista siltä väliltä. (Ja jotka ei tiedä, niin Harlequin- kirjoihin liittyy kaikenlainen romantiikka.) Ainoa kirja, jota en kyennyt lukemaan hetkessä, on Kuin surmaisi satakielen. Todella jähmeää tekstiä, en pitänyt mutta kaikesta ei voi tykätä. Heh.

Lukemisen lisäksi rakastan kirjoittaa tarinoita ja runoja. Pääasiassa on romantiikkaa ja joitain tekstejä, joiden alkuperäinen idea on kadonnut jonnekin. Tai no, rakastaisin kirjoittaa, lukea ja katsella elokuvia/tv-sarjoja mikäli mun keskittymiskyky antaisi myöden. Nykyään pystyn keskittymään ihme kyllä palapeliin, jossa on 1000 palaa ja kannessa on jokunen minion- hahmo. Joten koska mä kykenen tekemään tuhannen palan palapeliä, uskon että kykenen jonain päivänä kirjoittamaan, lukemaan tai keskittymään katselemaan jotain mahtavaa.

Tätä nykyä keskittymiseni menee tosiaan palapeleihin, musiikkiin ja hävettävää kyllä, videopeleihin. Käytän keskittymisen rippeet mieluiten johonkin mukavaan kuin että yritän väkisin keskittyä johonkin, mikä ei nyt onnistu. Se turhauttaa. Oikeasti.

~ Hilda